?

Log in

//Koska tämä otus on jättänyt kirjoittamisen vähille, päätin että jatkaisin vihdoin ja viimein kun on inspiroivaa musaa ja kaikkea. Olen lisäksi lupaillut Mashulle ja tahillekin kirjoittavani ;A; Tyhmä minä.

Venäjä katsoi pelokkaasti pikkusiskoaan. Jos hän tahtoisi paeta vielä tämän päivän aikana, nyt olisi aika siihen. Tosin herrasmiehenä hän ei olisi halunnut jättää siskoaan tänne metsäänkään. Venäläisen ei tosin tarvinnut kauaa miettiä mitä tekisi, sillä Bela oli tietenkin tajunnut heidän olevan kahden, jolloin nainen alkoi tietenkin kinuamaan naimisiinmenoa, ja sitäkös Venäjä kammosi, varsinkin kun Valkovenäjä roikkui miehessä epäterveellisen lujaa kiinni. Ilmekin nuoremman kasvoilla oli niin pelottava että Venäjä oli pyörtyä siihen paikkaan ellei hän olisi ollut mies jolla oli pitkä, jännittävä ja epätavallinen menneisyys takanaan. Blondi mies otti rauhallisesti Valkovenäjän toisesta kädestä kiinni, tavoitteli hymyä ja esti tärinän pääsemistä ääneen sanoen: "Pikkusisko kulta. Tämä metsä on... Kovin epäromanttinen paikka mennä naimisiin. Katsotaan menemmekö naimisiin ehkä joskus (jos menemmekään) myöhemmin ja huomattavasti mukavammassa ympäristössä... S-sitä paitsi! Eihän meillä ole pappiakaan joka meidät vihkisi, ja minä en suostu menemään kenenkään kanssa naimisiin ilman ortodoksisia häitä! Ne ovat vanha ja hieno perinne maassamme, ja..."
Venäjä jatkoi paasaamistaan ortodoksisuudesta ja yritti parhaansa mukaan etsiä Kiinaa, tai miksei myös Liettuaa, mutta kumpaakaan ei näkynyt lähimaillakaan. Hitto, jos tämä nainen ei hyppisi jatkuvasti tielläni pelottelemassa minua ja kosisi minua joka käänteessä, ne kaksi eivät olisi paenneet...!, Venäjä ajatteli kiroten hiljaa. Eikä hän vieläkään tiennyt menisikö hän panssarivaunuun vaiko Amerikan jättimäiseen autoon, ja kenen kanssa. Olisi ollut hienoa vain päästä pois tästä paikasta, hän alkoi vihata tätä metsää yhä enemmän ja enemmän vaikkea miljöö ollut itsessään tehnyt hänelle mitään muuta kuin aiheuttanut kipeän selän äkillisistä putoamisista.

//Ja Korealle ei tule päivitystä kun enemmän tai vähemmän unohdin missä mentiin :'D Jos joku jaksaa selvittää, hienoa. Jos ei, otan selville myöhemmin ja seuraava merkintä tulee olemaan kokonaan Korea-painotteinen~


// Nyt jaksan, tai siis en, vastata tänne koska kukaan muu ei ole vastaillut >____< Olen laiskalla tuulella, mutta pakko mikä pakko XD

Ruotsi ilmoitti laskevansa Suomen alas, jonka jälkeen tämä laskeutui hitaasti alaspäin. Tino otti kevyesti terveellä jalalla vastaan, kun hän laskeutui maahan. Hän laski koukusta toistakin jalkaansa, mutta piti sitä vain jalkaterästänsä kosketuksissa maan kanssa. Ruotsi oli ojentanut kätensä, johon Suomi oli tarttunut kevyesti kiinni, ja seurasi kun hänen naapurimaansa oli avannut auton oven ja meni sinne sisälle. Suomi yritti ottaa askelta eteenpäin, sillä tästä hän ei pystyisi vielä hypätä autoon. Hän katsoi varovaisesti alaspäin, ja siirsi tervettä jalkaansa hieman eteenpäin ja yritti astua kevyesti nyrjähtäneen nilkan kanssa. Hänellä oli ote auton ovesta ja toinen hänen kätensä oli vapaasti ilmassa. Tino ei tiennyt kestäisikö hänen toinen jalkansa tämän liikkeen. Vaihtaessa painoansa kipeälle jalalle, hänen ilmeensä kertoi jo melkein kaiken. Terve jalka ei ehtinyt ottaa vastaan, hänen nyrjähtänyt nilkka petti alta. Suomi ei saanut otetta juuri mistään, ja hän lensi suunnilleen polvilleen maahan, tosin hän sai kiinni auton penkkiin.

" M-m-mitäh... ? " Tino sanoi silmät pyöreinä ja veti itsensä autoon, varovasti kipeää jalkaansa varoen. Kun hän oli vetänyt itsensä autoon, hän asettui Ruotsin viereen istumaan. Tino huokaisi hieman ja veti nyt kun vielä muisti, auton oven kiinni.
" Olen ollut kamalan kömpelö tänäänkin.. Juossut päin puita ja kompastellut minkä olen ehtinyt.. " Suomi ajatteli ääneen, hiljaa mutisten ja tunsi yhtäkkiä lämmintä kipua nilkassansa, joka oli nyrjähtänyt. " A-auh.. " Hän nosti jalkansa reitensä päälle ja huomasi sitten pitkävartisessa saappaassansa, nilkan kohdassa, pienehkön repeämän, josta sojotti jotain vihertävää kortta. Jotain kasvimasta. Suomi veti näkyvät varret repeytymästä, mutta kun hän veti toista poispäin, hän tunsi nilkassansa pistosta.

" Auh..! Mitä nämä ovat? Aivan kuin ne olisivat raapineet nilkkaani, tämä tekee kipeää ja sitä kohtaa polttelee.. " hän sanoi, mutta kipu vain kasvoi, aina kun hän yritti vetää korsia saappaan repeytymästä irti. Kun Tino oli näkyvät osat vetänyt irti, hän otti varovaisesti saapastansa pois jalastaan. Se ei tosin ollut helppoa, kun nilkkaa piti varoa. Vihdoin kun se oli saatu pois jalasta, hän huomasi myös sukkansa olevan hiukan repeytynyt. " Mitä tämä oikein on..? " Suomi mutisi ja näki tummaa jälkeä kohdassa, jossa kipua oli eniten ja polttelua, ja myös repeytymää. Suomi kosketti kohtaa varovasti, mutta kipua hän tunsi hivenen enemmän.
" Olisikohan se jotain nokkosen tapaista? Tuo kasvi, oli se sitten mitä tahansa, oli hakeutunut saappaan repeymän kautta ja hangannut nilkaani. " hän sanoi ja hänen suunsa meni pariksi sekunniksi pieneen irveensä, johtuen kuumenevasta kivusta. " Mutta ainakin se tekee kipeää.. "


"Aah, vihdoinkin saan istua..." Englanti huokaisi itsekseen noustessaan Amerikan auton kuskin viereiselle penkille. Hän oikaisi jalkansa mukavasti ja nautti penkin pehmeydestä, joka ehdottomasti voitti märän sammalen tai kannon, johon olisi kenties ollut tyytyminen jos kulkupeliä ei olisi ollut. Häntä ei myöskään suuremmin houkuttanut ajatus Preussin panssarivaunusta, sillä Englanti osasi sanoa kokemuksesta että niitä ei oltu suunniteltu mukaviksi.

Kaikkea sitä voikin yhden päivän aikana tapahtua,
Englanti ajatteli uupuneesti. Tämä ei tosiaankaan ollut hänen parhaita päiviään: hän oli kävellyt tuntikausia jossain syvällä metsässä, nyrjäyttänyt nilkkansa, saanut selkänsä kipeäksi, tapellut Ranskan kanssa, tullut Amerikan kantamaksi ja joutunut mitä omituisimpaan maiden kokoukseen, minkä koko maailmanhistoria on tuntenut. Ja kaiken huippu oli vielä se, että hän ei ollut saanut yhden yhtä kuppia höyryävän kuumaa, ihanaa teetä koko tämän kirotun päivän aikana!

Englanti haukotteli makeasti ja tajusi yhtäkkiä, kuinka väsynyt hän oikeastaan olikaan. Pitkä kävelymatka oli vienyt hänen voimiaan valtavasti, mutta hänellä ei ollut oikein kunnon mahdollisuuksia miettiä asiaa, koska hänellä oli niin palava halu päästä kotiin juomaan jo kauan sitten myöhäistä kello kolmen teetään tai edes päästä jonnekin, missä oli ihmisiä. Hän kuuli Amerikan juttelevan ulkopuolella keskustelukumppanin äänestä päätellen Suomen kanssa, jolla todennäköisesti olisi Ruotsi mukanaan. Eihän niitä kahta erota mikään, sen Englanti osasi sanoa kokemuksella. Hän vilkaisi varovasti taakseen ja huomasi Puolan ja Liettuan nukkumassa takapenkillä yhdessä. Näky muistutti häntä omasta väsymyksestään ja kuin vahvistamaan muistutusta hän haukotteli hyvin leveästi. Voisin varmaan itsekin ottaa pienet nokoset, Englanti mietti unisesti ja käpertyi kyljelleen penkkiä vasten. Penkki tuoksui miellyttävälle, ei tympeälle niin kuin autot yleensä. Tuoksu toi Englannille väkisinkin mieleen Amerikan ominaistuoksun, mikä ei ollut ihme, olihan auto hänen. "Ei se idiootti onneksi ole pudottanut rasvaisia hampurilaisiaan tai limsapullojaan tänne..." Englanti mumisi unisesti itsekseen ja nukahti nopeasti.


Ruotsi tunsi Suomen nojanneen häntä vasten. Hän hengähti hieman huojentuneena: Suomi ei onneksi vihannutkaan häntä. Hienoa. Kun he pääsivät Amerikan auton luo, Suomi esitti hyvin mielenkiintoisen ja varteenotettavan kommentin. Auto kyllä näytti hieman pieneltä näin suurelle porukalle. Mutta Suomihan voisi istua hänen sylissään, tai jotain?

Ongelma tosin ratkesi miltei heti Amerikan alkaessa ylistää autoaan virnuillen.

Yhtäkkiä Ruotsi hätkähti pienesti huomatessaan Viron ja Latvian. Vai olivat hekin täällä, miten Berwald ei ollut sitä sattunut huomaamaan. Ehkä hänen silmänsä, ja ajatuksensa, olivat liian keskittyneitä Tinoon.
Ruotsi kuitenkin nyökkäsi Virolle pienesti tervehdyksen merkiksi. Hänen kätensähän näes pitelivät Suomea paikoillaan, jottei tämä luisuisi täysin.

Sitten Amerikka kehotti heitä menemään autoon, ja seurasikin itse ehdotustaan.
”Hei…lasken sinut alas nyt” Ruotsi sanoi ja alkoi pienen hetken päästä hitaasti laskea Suomea alas, jottei tämän nilkka kärsisi liikaa.
Kun tämä oli maassa, Berwald ojensi vielä kätensä, jos tämän jalat yhtäkkiä vaikkapa pettäisivät. Siinä samalla hän aukaisi auton oven, ja menikin sitten itse sisään.
’Kohta kai päästäisiin täältä pois’, hän ajatteli, vaikkei ollutkaan joutunut olemaan tuolla niin kauan kuin muut.

Itävalta henkäisi hieman peloissaan ja katsoi verta hänen kauluspaidallaan. Olikohan hänestä todellakin tulossa väkivaltainen. Hän punastui nolona Preussin ivailulle ja katsoi pois päin.
"Ainahan minä olen pianoa soittanut..." hän tuhahti ylevästi ja huokaisi sitten vilkaisten nopeasti Preussia mutta kääntäen sitten katseensa jälleen toiseen suuntaan "A-anteeksi.. Ei ollut tarkoitus" hän mutisi taas "... minä vain säikähdin." hän uskalsi jälleen kääntää katseensa Preussiin kasvot punaisina.

----
//Ei se mitään jouhana :'D Itekkään en ihan heti aatellu sitä, että mahtuuko ne tosiaan sinne, mutta sit päätin teorialla Amerikassa kaikki on isoa = auto kuuluu ryhmään kaikki = auto on iso, että kyllä ne mahtuu sinne. //

Amerikka katsoi lyhyttä eurooppalaista ja kohtotti kulmaansa ja naurahti hieman.
"Voi usko mua. Sinne takapenkille mahtuu vaikka mitä. Jopa sä ja sun pitkä ystäväs." hän sanoi ja virnisti.
"Noniin ja eiku jengi kyytiin. Kyllä nuo osaa lähtä meidän perään." hän sanoi topakasti ja avasi kuskin oven istuen paikalleen odottamaan että nämä kaksi eurooppalaista pääsivät istumaan.

//mnnjjjööö.. lyhytttääää.... D'': Tosin ainahan mun merkinnät on ollu...//
" A-aah .. ?! " Tino hieman huudahti, kun pelkäsi heti ensitöikseen tippuvansa. Hän oli keikahtanut hieman eteenpäin, ja huomasi nyt vasta pitävänsä kiinni Ruotsia kaulasta. Suomi hieman punastui entisestään, mutta huokaisi hieman, helpotuksesta. Hän ei saanut sanoja suustaan, mutta hän oli todella iloinen saadessaan taas tavata rakkaan Ruotsinsa.
Ruotsi kantoi Suomen reppuselässään Amerikan autolle. Tino huomasi Amerikan auton vieressä, joka kääntyessään näytti hieman hämmästyneeltä, mutta tämä kuitenkin tervehti ja kysyi tulevatko hekin kyytiin.
" Joo-o, se olikin tässä tarkoitus. Mutta mahtuuko tuonne taakse tosiaan? Ainakin meillä päin takapenkkipaikkoja on vain kolme. " poika sanoi hieman kysyvästi, mutta kohautti hieman olkiaan.

// Tarraudun aina tyhmästi kaikkiin pikku seikkoihin XD Jos näin ihan rehellisiä ollaan~
"Hmh. Mun ajotaidoissa ei ole mitään moittimista. Meillä päin ei sentään ajeta mihin suuntaan sattuu.." Amerikka murahti Englannin kuitenkin jättäessä tämä huomiotta pohtiessaan jotain.

"No? Etkö sä menekkään sinne?" Amerikka ihmetteli, kun britti ilmoitti menevänsä istumaan pelkääjän paikalle hän vain huokaisi hymyillen hieman huvittuneesti katsellessaan Englannin nilkutusta kohti pelkääjän paikan puoleista ovea.

Hän oli jo avaamassa kuskin ovea kun kuuli askelia takanaan. Kääntyessään hän huomasi Ruotsin ja Suomen. Kaskas... Onkohan tää joku Little Boy Bluen henkivartija tai jotain... ainakin kaveri on jääkaapin kokonen. Amerikka mietti, mutta päätti kumminkin moikata tulijoita: "Yo! Tuutteksteki kyytiin? Kyllä sinne mahtuu, Puola ja Liettua vissiin nukkuvat kun mitään ei kuulu."

//Päätin nyt itse kaikessa hiljaisuudessa että nämä kaverukset nukkuvat tuolla autossa :'D Älkää keihästäkö.//

-----

Itävalta huokaisi turhautuneena. Hänen ärhentelynsä ei vaikuttanut Preussin tekemisiin mitenkään ja hänestä tuntui inhottavalta myöntää sitä. Puna syveni hänen kasvoillaan entistä enemmän Preussin avatessa hänen paitansa nappeja.

Hän värisi inhosta katsellessaan kun saksalaisen käsi liukui aina vain alemmas ja alemmas Itävallan vartaloa pitkin suoraan.... Itävallan teki mieli huutaa, mutta hän ei saanut suustaan edes kuiskausta, Preussin käden sujahdettua suoraan hänen housuihinsa.
"Senkin sairas perverssi!!" hän huusi viimeinkin ja iski polvensa puoliksi säikähdyksestä Preussin vatsaan niin lujaa kuin pystyi.
Ruotsi piteli Suomea lujasti otteessaan, kun tämä katsoi nolona Ruotsiin ja änkytti olevansa täysin kunnossa. Samalla vältellen katsekontaktia.
’Haavat kasvoissasi kyllä sanovat täysin toista…Pelkäätkö minua?’ Ruotsi ajatteli hieman surullisena. Mutta jos poika ei pelännyt häntä, niin miksi hän sitten vältteli katsetta ja kierteli sanoissaan. Mitä jos hän oli aina pelännyt. No, ei kai nyt sentään, tämä meni jo liioittelun puolelle.
”Ketä muka yrität huijata?” hän sanoi puoliksi ääneen. Ja juuri kun Ruotsi oli löysentämässä otettaan Suomesta, tämän nilkka taisi yhtäkkiä pettää, mikä sai pojan kiroamaan hämmentyneesti. Berwald katsahti alas Suomen jalkoihin ja tajusi ettei kaikki ollut ihan kunnossa.

”Pitäisikö…minun kantaa sinua?”
Sanat pulppusivat hänen suustaan, ennen kun hän ehti edes ajatella mitä aikoisi tehdä. Sitten vastausta odottamatta hän nosti Suomea ja heilautti hänet reppuselkäänsä.
”Pidä kiinni”, Berwald muistutti, ja sitten hän lähtikin kävelemään kohti Amerikan autoa. Amerikkahan oli tunnetusti aika reilu tyyppi, kyllä he mukaan mahtuisivat. Tosin päällimmäisenä hänen mielessään oli, että toivottavasti Tino ei vihaisi häntä tämän päivän jälkeen. Kyseinen kohtaus nimittäin muistutti huomattavasti äskeistä Englanti-Amerikka-kuviota. Mutta olihan Suomi loppujen lopuksi hänen vaimonsa.
Ruotsi tuli salamana, jälleen, kompastuneen Suomen luokse, ja oli siinä samassa vetänyt tämän aika lähelle. Kysyen vakavakatseisena nuoren miehen vointia. Hän oli hieman hätkähtänyt, kun huomasi olevansa Ruotsin kanssa taas kasvotusten. Hän punastui hieman, ja etsi katseellaan epätoivoisesti kohdetta johon tuiottaa. Mutta löysi aina katsekontaktin naapurimaansa kanssa.
" J-juu, olenhan minä, siis elämäni kunnossa, ei ole mitään syytä hätiköidä, en ole yhtään vahingoittunut tai mitään, eehhehee.. " ja tässä taas syitä ladellessa sanoikin pienen valheen, taas nimittäin kasvot olivat hieman naarmuuntuneet. Suomi hieraisi hieman toista poskeansa, ja tunsi siinä pari ruhjetta, ja nosti taas katseensa nolostuneena Ruotsiin.
" Tuota, öö, pari ruhjetta, mutta ei tässä muuten ole mitään haavoja ole tullut.. " Suomi ennätti sanomasta, kun oli nousemassa seisomaan ja tajusi ettei hänen oikea nilkkansa tahdo liikkua, ja se yrittäminenkin tekee hieman kipeää. " M-mitä hittoa.. Au! " eurooppalainen poika katsoi nilkkaansa, joka näytti jotenkin olevan oudossa asennossa.
Taisi vähän vääntyä, tunnoton, mutta tunnen pientä kipristystä.. Suomi ajatteli, vältellen nyt vielä nolompana Ruotsin katsetta.

Nov. 26th, 2009

Englanti tuhahti kuuluvasti Amerikan hämmästelyille.
"Hah! Minä en IKINÄ suostuisi vaimoksesi! Never!" hän ärähti hölmistyneen näköiselle Amerikalle. "Ja vaimonkanto on vain yksi omituinen suomalainen urheilulaji, jonka virolaiset lähes aina voittavat", hän vielä valisti kantajaansa. Välillä hän ei voinut olla väsymättä Amerikan täydelliseen typeryyteen ja tiedon puutteeseen ulkomaailmasta. Hänelle joutui usein selittämään yksinkertaisia pikkuasioitakin, kuten mikä on sauna ja missä Baltian maat sijaitsevat. Englanti tosin oli jo varsin tottunut Amerikan tyhmiin kysymyksiin, eli se ei enää häntä suuremmin haitannut, vaikka välillä ärsyttikin hieman.

Lopulta he olivat Amerikan auton edessä ja Englanti pääsi vihdoin maahan. Hän astui varovasti terveelle jalalleen ja katsoi kun Amerikka avasi hänelle ovenkin. Mistä tuo mies oli käytöstapoja oppinut? Englanti oli opettanut Amerikalle kuinka herrasmiehen tulisi käyttäytyä, kun tämä oli vielä lapsi, mutta neuvot ja opetukset olivat menneet kuin kuuroille korville: poika piti jääräpäisesti kyynärpäät pöydällä, otti ruokaa ennen kuin tarjosi muille ja ei ilmiselvästi ymmärtänyt pyytää anteeksi mistään. Englanti naurahti hiljaa muistolle ja katseli hetken mietteliäänä Amerikan aukaisemaa takapenkin ovea. Amerikan kehotuksen kuultuaan Englanti risti käsivartensa tyytymättömän näköisenä.
"Ja sinä siis ajat? Alan pelätä itseni ja muiden matkustajien puolesta", hän sanoi pilkallinen sävy äänessään. Ei sillä että Amerikka olisi ollut erityisen huono kuski, mutta Englannista oli aina hauskaa kiusoitella leikkimielisesti Amerikkaa. Pitihän tuota mokomaa sankarikompleksista kärsivää poikaparkaa välillä palautella maanpinnalle, ja mikäs sen hauskempi tapa kuin pienimuotoinen näykkiminen.

Englanti pohti hetken siirtyisikö takapenkille, mutta sitten hän ajatteli, että hän saattaisi joutua Ranskan viereen eikä hän tällä hetkellä jaksanut kuulla tämän nälvimistä ja katsella kun tämä ahdisteli viattomia vieressäistujia. Ajatuskin sai Englannin värähtämään inhosta ja hän avasi riuskalla liikkeellä auton etuoven.
"Tulen tuohon pelkääjän paikalle että olisi edes joku pitämässä sinua aisoissa, senkin hullu kaahari... En siis tule siihen siksi, että haluaisin olla vierelläsi tai mitään, haluan vain varmistaa että pysymme hengissä! Älä siis luule mitään!"Englanti mutisi katsoen Amerikasta hieman oikealle ja punastuen hieman. Mikä häntä oikein vaivasi? Miksi hän änkesi itsensä etupenkille, jonka vieressä tulisi takuulla olemaan eräs stereoitaan huudattava kovaääninen amerikkalainen? Mutta tosin, Englanti huokaisi itsekseen, hän kesti mieluummin Amerikan kovaäänisyyden kuin Ranskan äärimmäisen ärsyttävyyden, joka selkeästi on annettu hänelle syntymälahjana.

Profile

tattivapa
Tattivapa - Suomenkielistä Hetalia-roolipeliä

Latest Month

February 2010
S M T W T F S
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28      

Syndicate

RSS Atom
Powered by LiveJournal.com
Designed by Lilia Ahner